keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Update

Tähän heti alkuun tassujen takana piilotteleva apinahymiö, ja sieltä jostain kurkkii nolosteleva bloggaaja. Taas häpeällisen kauan on kulunut viime päivityksestä, mutta laitan sen ihan rehellisesti kiireen piikkiin. Harjoittelu on nyt virallisesti ohi, ja takana on antoisat mutta myös raskaat neljä kuukatta. Kuten aikaisemmin kirjoitin, työ itsessään ei ollut kovin raskasta; tykkäsin hoitaa asioita rutiinilla, puhua ihmisten kanssa, kuunnella heidän tarinoitaan ja kertoa vastaavasti omani. Joka kerta hämmennyin, miten nopeasti natiivipuhujat hoksaavat, että tämä tyttö ei taida olla ihan paikallisia! Vakiovieraat oppii tuntemaan kasvoilta ja nimeltä, ja hekin muistavat meidän huikean henkilökunnan. Jos kukaan teistä ikinä eksyy Greensboroon, niin pliis, yöpykää meidän hotellissa! Henkilökunta on sydämellisintä ikinä ja pitää varmasti huolen että jokainen vieras viihtyy. Ilman niitä tyyppejä harjoittelu olisi ollut suoraan sanottuna tylsä. Pitkältä tuntuvat vuorotkin piristyivät, kun Bobbyn kanssa vähän twerkattiin tai Kellyn kanssa juteltiin pojista. Huippuporukka, ja olin onnellinen saadessani olla osana sitä!


Kuluneen neljän kuukauden aikana opin paljon Yhdysvaltojen työkulttuurista. Toisaalta ainakin meidän hotellissa meininki oli rentoa, mutta jos haluaa yletä, se on näytettävä ja ne tyypit kyllä työskentelee ahkerasti. Esimiehilläkin tavoitteena oli olla tuossa hotellissa vain pari vuotta ja viimeistään silloin edetä korkeampiin tehtäviin. Vuosilomia ei ansaita samalla tavalla ja burn out on jokseenkin kummallinen käsite. Yleisesti ihmiset on kunnianhimoisempia, mutta toisaalta vastaanottotiskillä työskentelevät tekivät sitä lähinnä paremman puutteessa. Sinänsä ihan ymmärrettävää, sillä vaikka minä pidinkin työstä, en sitä tekisi loppuelämääni. Hotellissa voisin hyvinkin työskennellä, mutta kun ainakin meidän hotellissa oli aina joku esimies paikalla, jäi meille tavallisille työntekijöille melko vähän vastuuta, ja se näkyi. Mutta kokonaisuudessaan huippu paikka ja loistava kokemus! Itsestäni ainakin tuntuu, että myös kieli kehittyi ja uskokaa tai  älkää, tuntuu hassulta kirjoittaa suomeksi :D Toivon myös, että nykyään se kuuluisa small talk olisi edes hitusen sujuvampaa; sitä tuli nimittäin harrastettua kyllästymiseen asti. Joskus ihmisillä vain riittää asiaa säästä!


Se, mikä teki harjoittelusta omalla kohdallani jokseenkin kuluttavan, oli sen viemä aika. Kahdeksan tunnin vuoro oli helppo, mutta kun työmatkoihin menee ainakin tunti, jää aikaa muulle vapaa-ajalle melko vähän. Aikaisten aamujen takia olin iltaisin väsynyt jo kymmeneltä, ja vaikka itseäni aluksi harmittikin tiistai- ja torstai-iltojen baarireissujen väliinjääminen, siihen tottui ja toisaalta tässä elämäntilanteessa ei ehkä haluakaan juoda itseään krapulaan vähintään kaksi kertaa viikossa. Sen sijaan muita se vaikutti häiritsevän enemmän; missä oot ollu, mikset ollut taaskaan Limelightissä, oot ollu niin ujo tänä keväänä, taasko olitte kotona... Muut eivät tuntuneet tajuavan, että työharjoittelu sitoo vähän enemmän kuin luennot, jotka voi skipata halutessaan. Viikonloppuisin olin kyllä menossa tuttuun tapaan, mutta kun on parisuhteessa ja kaikki muut sinkkuja, muiden on vaikea ymmärtää, ettei joka lauantai huvita mennä kämäisiin frat partyihin.

Omasta mielestäni parisuhde ei ole hyvä syy syrjiä muita tai jättää ulkopuolelle. Itse olen aina ollut ilonen ystävieni puolesta että he ovat löytäneet vierelleen ihanan ihmisen, ja silloin on ymmärrettävä, että aika jakaantuu. Myönnän että välillä ne hetket on ärsyttäneet, mutta toisaalta olen ollut itsekin samassa tilanteessa. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että edelleen haluan hengata niiden kaverien kanssa ja samalla tavalla kysyn heitä edelleen mukaan. Valitettavasti se ei ole ollut meinkinki täällä. Jossain vaiheessa vaan kyllästyin siihen, että minua ja A:ta ei kysytty mukaan mihinkään ja sitten samat tyypit ihmettelee, missä sitä on oltu. Kuulostaa ehkä lapselliselta, pinnalliselta valitukselta, mutta suoraan sanottuna tämä vaihtokevät ei ole ollut kovin ruusuinen sosiaalisen ympyröiden osalta. Toki tämä on vain minun näkökulmani ja totta on että monena viikonloppuna leffa houkutteli enemmän kuin viinipullo, mutta jos illasta toiseen päätyy katselemaan kuvia ja snäppejä siitä miten kaikki muut ovat viettämässä iltaa ja meille ei taaskaan kerrotty kyselyistä huolimatta, alkaa se tympiä. Tai jos useaan otteeseen kuulee ryhmäkeskustelusta jossa sovitaan näkemisista mutta pyynnöistä huolimatta siihen ei vaan voida lisätä. Liian usein annoin toisia, kolmansia ja neljänsiä mahdollisuuksia, mutta kun kerrasta toiseen kävi samoin, en vain jaksanut enää välittää. Varsinkin, kun olin suoraan sanonut että tuntuu pahalta jäädä ulkopuolelle, mutta kukaan ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.


Ja tiedättekö, se oli hyvä päätös. Kun on vaihtariporukassa ainoa parisuhteessa oleva, on muiden vaikea asettua meidän kenkiin. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Kun päättää olla murehtimatta, luottamatta, välittämättä ja keskittyä omiin juttuihinsa, elämä on paljon mukavampaa. Enää ne snäpit eivät häiritse, ja ihmisille voi jutella ilman katkeruutta. Ihmiset ehkä hakevat vaihdolta vähän eri asioita; jotkut hullua jenkkimeininkiä, jotkut akateemista kokemusta, ja jotkut löytävät parisuhteen. Ei se bileiden määrä loppusissaan kerro mitään vaihtovuoden laadusta - sillä omani on ollut suorastaan mullistava. Toki syksy oli yhtä juhlaa, ja olen ilonen että pääsin kokemaan sen; minulle kuusi kuukautta juhlimista oli ihan sopiva määrä. Kevät oli vähän rankempi, mutta todella antoisa ja olen saanut sen jakaa tärkeän ihmisen kanssa. Yhdessä ollaan tehty ihania reissuja - joista palan halusta päästä kirjoittamaan! - ja suunniteltu jo seuraavia seikkailuja. Tämä vuoden tulen muistamaan aina. Jenkkeihin lähtiessä en olisi uskonut miten paljon se muuttaa, vaikka kaikki siitä aina puhuvat.


Entäs nyt sitten? Jäljellä on reilu viikko Greensborossa. Sen aion ottaa vapaan kannalta, nähdä kavereita, käydä lemppariravintoloissa, juoda sen iltasiiderin, nauttia lämmöstä - ja ostaa uuden matkalaukun, sillä kummasti on tuo tavaramäärä lisääntynyt. Aika hullua, että aika Yhdysvalloissa loppuu ihan pian! Greensboron jälkeen matka jatkuu Espanjaan, jossa vietän muutaman viikon. Sen jälkeen koti-Suomeen, mitä odotan jo kovasti! Tosin yhtään lunta ei Suomessa saa olla ja en varmasti tule, jos keskilämpötila on alle kymmenen asteen.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa että tuut! ❤️❤️❤️ säät ei kyllä näytä kovin lupaavilta, mutta ehkä ne paranee siihen mennessä ku tuut 😅😅

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo kyllä nyt on jo aikakin tulla! <3 hahah mä tuon sit tämän espanjan lämmön mukanani! ;)

      Poista