torstai 10. marraskuuta 2016

Ask me anything!

Sattuneesta syystä ehdin naputella postauksia melko hitaaseen tahtiin, mutta voin luvata että tulossa on postaukset kuvineen vielä toisesta Washingtonin reissusta, New Yorkista eli syyslomasta, patikointipäivästä Hanging Rock State Parkiin sekä muutenkin kuulumisia - kunhan niistä ehdin kirjoitella ja käydä kuvat läpi. Ja esimerkiksi syyslomasta riittää kerrottavaa ja kuviakin on vaikka miten paljon, joten täytyy miettiä järkevin tapa toteuttaa postaus tai postaukset. 

Anyway, sillä aikaa toivoisin hurjan paljon kysymyksiä! Liittyen vaihtooni, jenkkeihin, yleisesti vaihtojärjestelyihin ja opiskeluihin... Tai jos tulee mieleen jotain ihan muuta niin siitä vaan! Hyvän maun rajoissa tietenkin, disclaimer. Antaa palaa!


Asioita joita kaipaan Suomesta

Olen suunnitellut tämän postauksen kirjoittamista alusta asti, ja nyt kun aikaakin on kulunut melkoisesti, on myös kertynyt lista asioista joita kaipaan Suomesta. Ajankohtakin on sopiva, sillä viime viikolla minua on vaivannut koti-ikävä! Pitkään selvisinkin hyvillä ja positiivisilla fiiliksillä, mutta alkuhuuman jälkeen on iskenyt todellinen arki koulustressin ja taloudellisten huolien kanssa äiti lähtetä rahaa haha. Lisäksi olen jo toista kertaa lyhyen ajan sisään flunssan kourissa, tällä kertaa vielä astetta rajummassa taudissa. Tällaisina hetkinä sitä vaan kaipaa omaa Marimekon Unikko-kuosista tyynyään jota halata; ystäviä jotka tuntevat sinut läpikotaisin; ja ennen kaikkea rakasta kissaa, joka ei koskaan tuomitse, vaikka saattaakin yöllä vähän näykkäistä varpaasta. Eräs ystäväni kysyikin täällä ikävävaiheeni keskellä, että jos saisin mennä ihan mihin vain, minne menisin. Vastaus oli helppo; Kalajoelle halimaan kissaani. Pehmeät ystävät on sieltä parhaimmasta päästä!

Mutta sitten sen listan pariin, eli mitkä asiat Suomesta pyörii mielessä, kun jenkkilän malli ottaa päähän...

Ruoka. Ruoka on varmasti kaikista selkein, sillä kaipaan niin paljon suomalaista kotiruokaa... Perunamuusia, lihamureketta, pelkkiä perunoita, tavallista riisiä, ihan mitä vaan liha- tai kanakastiketta... Alkaa pastat, pizzat ja burgerit tulla korvista ulos, mutta silti niitä aina vain tyytyy syömään cafissa.

Kokkaaminen. Suomessa se aina ärsyttää, mutta täällä alkaa se toisi ihanaa vaihtelua arkeen, eikä vain ruuan muodossa vaan yleisesti tekemisenä. Olen kuitenkin niin pihi, että meal planini takia en kehtaa ostaa kalliita ruokatarvikkeita, sillä cafissa syöminen on käytönnässä ilmaista. Ja siitä päästäänkin seuraavana kohtaan...

Ruokakaupat. Lähin supermarket täällä on Walmart, jonne pääsee tasaisesti myöhästelevillä busseilla tai uberilla. Muuten täytyy tyytyä lähimpään Walgreensiin, josta ei löydy ollenkaan tuoretta ruokaa! Ainut tuore mitä sieltä saa on ylihinnoitellut banaanit...  Siksi ei olekana ihme, että esimerkiksi omat kämppikseni mieluummin tilaavat ruokaa kotiin kuin kokkaavat itse; se on niin kallista. Myös kampusalueella on pari kauppaa, Spartanmarketia, joissa saa välttämättömimpiä elintarvikkeita - eli mikroruokaa, muroja, keksejä, maitoa. Miten ikävä voikaan olla Salea tai Tokmannia, joista sai ostettua tuorekurkkua, kermaviiliä ja dippiä? Tai edes Oltermannia, leikkeleitä, ruisleipää?? Suomessa varmaan räjähdän onnesta päästessäni shoppailemaan Prismaan...

Syksy. Ei sillä että Greensboron syksyssä varsinaisesti valittamista olisi; reilut 20 astetta vielä lokakuussa on aika jees. Lähinnä kaipaan sitä, että se perinteinen syksyinen sää oikeasti tulisi ja asettuisi aloilleen. Täällä lämpötila tosiaan vaihtelee yli 25 asteesta alle 15 asteeseen parissa päivässä ja usein vielä saman päivän sisällä, ja pukeutuminen on hitusen haastavaa. Suomen syksyssä sentään tiesi mitä odottaa: tasaisesti viilenevät ilmat, pimeys, hyvällä tuurilla kauniit aurinkoiset mutta kirpsakat syyspäivät. Puhumattakaan alkavasta kynttilä- ja sisustusvalokaudesta, kerrospukeutumisesta, villasukista, vilteistä ja tee- ja kaakaokupeista. Täällä kynttilöiden polttaminen tuntuu vähän hölmöltä, kun koko ajan pelkää aiheuttavansa palohälytyksen ja evakuoivansa koko rakennuksen - sitäkin olen nimittäin kuullut tapahtuvan.

Sauna. Tarvitseeko tätä edes perustella tai selittää? Ei ole ihan sama asia miettiä asioita kuumassa suihkussa, kun samalla pelkää kämppisten tulevan koputtelemaan ovelle vaatimaan omaa vuoroaan. Ja meille suomalaisille sauna nyt on olennainen osa kulttuuria, ja täällä wellness centerissä oleva saunan tekele ei aja ihan samaa asiaa.

Oma rauha. Suomalaisesta kulttuurista puheen ollen, me kaipaamme paljon omaa rauhaa ja aikaa. Ei sillä että kämppikset pyrkisivät huoneeseeni juttusille aina kun siellä hengailen, mutta välillä tuntuu, ettei pelkkä kiinni oleva ovi riitä. Kotiin tullessa olisi ihana olla hetki yksin ja hengähtää, mutta yleensä joku on aina kotona. Siksi olenkin kuluttanut paljon Spotifyta ja vain maannut sängylläni napit korvilla, omaan soittolistaan uppoutuneena. Ei ihan sama asia kuin tanssiminen ympäri omaa kämppää musiikit täysillä, mutta menee paremman puutteessa.

Televisio. Olen ihan ulkona Suomen television syysohjelmista! On tullut niin paljon uusia turhia reality-ohjelmia, jotka olen missannut täysin. Tiedän, että normaalisti olisin napittanut niitä illasta toiseen ja seurannut niistä syntyviä keskusteluja tiiviisti vauvapalstalla. Ehkä suurin menetys on Masterchef Australian uusin tuotantokausi... Vaikka totta puhuen eipä täällä olisi aikakaan katsoa telkkaria. Erään kurssin tiimoilta on täytynyt katsoa Netflixiä, mutta tuntuu ettei aika riitä edes niihin pakollisiin sarjoihin! Ja hyvä juttuhan se on että virikkeitä löytyy muualta, mutta silti... Hottikset 2.0. ja Ex on the Beach kuulostavat niin ilmiömäisiltä!

Tehokas asiakaspalvelu. Small talk oli ihan kivaa aluksi ja nyt kun siihen on tottunut, tulee ne pienet fraasit ihan automaattisesti. Eikä se haittaa, ei se hidasta kassalla asiointia. Sen sijaan kassahenkilöiden juttelu toistensa kanssa tai joskus jopa puhelimessa samaan aikaan kun yritän itse saada asioitani hoidettua, tai amerikkalaisten kassatyöntekijöiden auttamaton hitaus... Tai kai sitä rennoksi asenteeksi voisi myös kutsua. Näin tehokkaana suomalaisena ja usean vuoden ajan asiakaspalveluammatissa työskennelleenä, se hitaus ja välinpitämättömyys vain ottaa päähän. Suomessa kassaneiti ei todellakaan katsoisi läppäriltä tai puhelimesta videoita samalla kun siinä kassalla istuu, puhumattakaan siitä, että meneillään on pitkä juorusessio langan toiseessa päässä olevan ystävän kanssa. Ainakin tätä junttia suomityttöä hämmensi se, kun ei tiennyt puhuuko kassahenkilö sinulle vai puhelimeen! Odotan jo sitä, että Suomessa ostokset hoidetaan tehokkaasti, jutellaan oleellisista asioista ja ehkä vähän säästä ja molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä asiakaspalvelutilanteeseen.

Aika. Täällä aika kuluu liian nopeasti. Myöhäiset aamut hurahtavat ohitse ja täytyy juosta luennolle, vapaat illat kuluvat huomaamatta, päivät sulautuvat toisiinsa ja ennen kuin tajuankaan on jo torstai ja pitkä viikonloppu, joka ei kuitenkaan tunnu pitkältä. Viikko toisensa perään aika käy vähiin, ja jäljellä olevia viikonloppuja on huolestuttavan vähän. Kokonaisuudessaan lukukautta on jäljellä kuukausi. Haluan ajan pysähtyvän, sillä alan stressata etten saa tästä kaikkea irti. Nyt alkaa tuntua ne paineet, että on mentävä jokaiseen tapahtumaan, kaikkiin bileisiin, juteltava ihmisille joka kulmalla, koska reilun kuukauden päästä emme enää ikinä ole koolla tällä porukalla. Suomessa viikonloppu ei voinut tulla tarpeeksi nopeasti, ja tiistaihin herätessä tuntui torstailta ja edessä oli karu pettymys. Odottavan aika oli pitkä, ja kun keskittyi mielessään aina seuraavaan spesiaaliin tapahtumaan arjen keskellä, totta kai päivät tuntuivat pitkiltä. Nyt sitä arkea osaa arvostaa, ja tahtoisin siirtää kaikki päiväuniin käyttämäni tunnit tänne jenkkilään lisäajaksi.

Ystävät. Meitä vaihtareita on iso joukko, ja on muodostunut tiettyjä porukoita. Minullakin on niin sanottuja omia ihmisiä, joiden seurassa on hauskaa ja joille voin jutella vapaasti huolista ja murheista. Silti suurin osa ystävyyssuhteista täällä on pinnallisia, loppujen lopuksi pelkkää kuulumisten vaihtoa ja hyvänä päivänä vähän pidempään juttelemista. Kaipaan omia ystäviäni, jotka ovat aitoja omia persooniaan. Niiden kanssa saa nauraa ja itkeä, avautua ja kuunnella, shoppailla ja löhötä sohvalla. Aina ei tarvitse puhua ja höpöttää, koska Suomessa on ihan ok istua bussissa hiljaa ja väsyneenä. Ja onhan meillä kaiffareiden kanssa niin huonot läpät ettei mitään rajaa, mutta ei se haittaa, ainakin meillä on hauskaa!

Perhe. Se hölmö huumori, lämmin tunnelma ja ehdoton välittäminen. Usein esimerkiksi proffien kanssa jutellessa minulta kysyttiin aluksi miten perheeni päästi minut tänne tai onko ollut kova ikävä kun kuitenkin olen niin kaukana kotoa. Ja amerikkalaisethan ovatkin kovin perhekeskeisiä, ja ehkä siksi sitä onkin alkanut kaivata omia läheisiään, varsinkin nyt kiitospäivän ja joulun lähestyessä; ne kun ovat erityisesti välittämisen ja perheen aikaa.


Kaikesta huolimatta, ei täältä ole kiire pois! Välillä on vain vaikea tottua uusiin asioihin, ja kaukana kotoa oppii arvostamaan miten hyvin meillä on asiat Suomessa. Ja toisaalta täällä on ihanaa, kun vastaantulija kehuu mekkoasi tai se hidas kassaneiti kysyy mistä päin olet kotoisin kun noin erikoinen aksentti. Tai kun kalliin taksin sijaan voi näppärästi soittaa Uberin, ja onhan sekin ihan kivaa että marraskuussa lämpötila on vielä kahdenkymmenen asteen hujakoilla. Joo, voisi täällä olla vähän pidempäänkin vielä. Ja ehkä olenkin!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

This is the life

Lokakuu on jo loppupuolella enkä voi uskoa, että täällä on vierähtänyt jo kaksi kuukautta! Arkeen muodostuneet rutiinit saavat päivät vain hurahtamaan ohi, ja muistiin on tallentunut jo lukematon määrä ihania hetkiä. Niiden lomassa on melko vaikea löytää aikaa päivittää blogia, puhumattakaan kuvien lisäämisestä Facebookiin, vaikka monet niitä odottavatkin jo. Täällä maailman toisella puolella on onnellisempi kuin pitkään aikaan, huolimatta siitä että kaikenlaista tapahtuu ja on tapahtunut sekä koti-Suomessa että täällä rapakon takana. Tässä jotain highlighteja kuluneiden viikkojen varrelta!


Washington DC. Lyhyesti sanottuna, rakastuin tähän monipuoliseen Yhdysvaltojen pääkaupunkiin, joka on suuri mutta joka tuntuu turvalliselta. Itse asiassa tykästyin niinkin paljon, että ehdin käydä siellä jo uudestaan! Siitä reissusta kirjoittelen lisää aikanaan, ja sitä odotellessa voitte lukea edellisen postauksen, joka sijoittuu juurikin kyseiseen kaupunkiin.

Limelight. Limelight on paikallinen yökerho, jossa ainakin meidän vaihtareiden meno on aikamoista. Menemme sinne useimmiten torstaisin, jolloin ensin etkoilemme jonkun kämpillä  ja sitten siirrymme keskustaan. Jostain syystä vaihtareille on järjestetty kuljetus Limelightiin, eikä sen upeammalla menopelillä kuin Party Bus! Ei ihan samaa luokkaa kuin Oulun Wesibussi, ja biletunnelma ainakin on taattu värivaloilla, musiikilla ja muutamalla ylimääräisellä kierroksella kaupungin ympäri. Limelight on kolmikerroksinen yökerho, jossa joka tasolla on vähän eri tunnelma. Oma lempparini on rooftop, jossa voi tanssia hikeen asti ja käydä viilentymässä väljemmillä vesillä, sillä ylin kerron on kirjaimellisesti katolla. Sieltä on kauniit näkymät yli Greensboron sekä ihania ulkovaloja tunnelmaa luomassa; viime viikolla bailattiin menemään hurrikaanin mukanaan tuomassa sateessa. Illat Limelightissä on tähän mennessä olleet hulluja, tai ainakin hullun hauskoja. Onpahan jotakin mitä muistella kiikkutuolissa!


Four Seasons. Greensboron keskustassa ei juurikaan ole shoppailumahdollisuuksia, mutta voi pojat mikä ihana ostoskeskus täältä löytyy! Ollaan käyty Annan kanssa tuhlaamassa ihan liikaa rahaa parikin kertaa, ja oh my niitä kauppoja... Onneksi ihan tässä lähellä ei ole outlet-kylää, vaikka tiedän että lähimpään ei nyt niiiin pitkä matka olisi. Paras ostos tähän mennessä on ollut Vans-tennarit, sillä minulta ei aikaisemmin löytynyt vanseja tai ollut täällä mukana matalavartisia tennareita. Eikä olleet kalliit, 40 dollaria eli hiukan vähemmän euroissa! Muutenkin shoppaillessa hintojen vertailu on aika simppeliä, kun hintalapussa näkyvään dollarihintaan lisää mielessään jonkin verran veroja, mutta kuitenkin tietää että euroissa summa on vähän vähemmän. Seuraavaksi ostoslistalla on uudet farkut, sillä syksyä on jo selvästi ilmassa!

Let's go G. Olen käynyt muutamassa urheilutapahtumassa kannustamassa omia Spartaneita. Pari viikkoa sitten käytiin kannustamassa jalkapallon club-tiimejä, eli joukkueita jotka eivät ole virallisia edustusjoukkueita. Club-tiimeissä pelaa kuitenkin jonkin verran vaihtareita, joten pitihän sitä mennä hurraamaan pojille! Ja kannatti, sillä sekä hieman ylempää sarjaa pelaava Gold team ja astetta alemmassa liigassa pelaava Blue team voittivat omat ottelunsa. Samalla sai vähän aurinkoa sekä tyylikkäät rusketusraidat... Lisäksi olen käynyt katsomassa virallisen jalkapallojoukkueen pelin, joka pelattiinkin sitten isolla stadiumilla, sekä myös amerikkalaisen jalkapalloklubin pelin, josta en kylläkään ymmärtänyt mitään muuta kuin sen että meidän yliopisto hävisi. Kaikissa näissä urheilutapahtumissa näkyy hyvin jenkkiyliopistoille tyypillinen hyvä yhteishenki; kaikki kannustavat omaa yliopistoaan ja pukeutuvat sen väreihin. Itsekin ostin ensimmäisen UNCG-vaatteen eli t-paidan,ja ahkera metsästys tuotti myös vihdoin tulosta, sillä sain ilmaisen t-paidan! Tosin L-koossa, mutta ajatus on tärkein eiks je.


House & Frat parties. Olennainen osa yhdysvaltalaista yliopistokulttuuria on myös kotibileet, joissa olen käynyt pari kertaa. Punaisia mukeja, beer pongia, hämyisä tunnelma ja koristevaloja, sekä tietenkin poliisit pihalla. Täällä kotibileet laajenevat ja villiintyvät nopeasti, ja poliisit käyvät lopettamassa ne melko nopeasti. Erityisesti frat partyt loppuvat melko aikaisin, joten sinne kannattaa mennä hyvään aikaan - ei liian aikaisin koska se ei ole cool, mutta ei liian myöhään koska sitten ei pääse enää sisään jos nimi ei ole listalla. Eräät bileet joissa kävin, oli itse asiassa syntymäpäiväjuhlat, ja niihin oli kyllä panostettu! Synttärisankarille oli myös ostettu upea kakku jossa oli tietenkin boobsit, ja tällaiselle herkkusuulle teki pahaa nähdä miten kakku päätyi synttärisankarin naaman kautta lattialle; ilman että siitä söi kukaan palaakaan. Traagista.

Tower Village. Tower Village on meidän asuntolakokonaisuuden nimi, ja rakastan asua täällä. Kolmikerroksinen tiilitalo ympäröi ihanaa sisäpihaa, ja joka päivä törmään tuttuihin; luennolle mennessä aulassa, kotiin tullessa sisäpihan pöydillä, jumppaan mennessä, pyykkituvassa, pelihuoneessa... Täällä asuu suurin osa vaihtareista sekä myös paljon amerikkalaisia opiskelijoita, varmaan aika lailla puolet ja puolet. Asuntolavalvojat järjestävät myös joskin verran tapahtumia pelkästään Tower Villagen asukkaille, ja lisäksi on vaihtareille suunnattuja juttuja lähes viikoittain. 


Caf. Mulla on vähän viha-rakkaussuhde meidän ruokalaan eli cafiin... Käyn siellä arkisin joka päivä syömässä ja viikonloppuisinkin yleensä, ja valikoima on laaja, mutta pikkuhiljaa alkaa kyllästyttää joka päivä toistuvat samat ruuat. SIellä on kuitenkin kannattavinta käydä, sillä meal planini on unlimited, mikä tarkoittaa, että voin käydä cafissa niin usein kuin haluan. Ja kun sieltä kuitenkin aina löytyy edes jotain syötävää... Toinen vaihtoehto olisi käydä muissa kampuksella sijaitsevissa ruokapaikoissa ja maksaa Flexillä, eli tietyllä rahasummalla joka vaihtelee meal planin mukaan. Omani mukana tuli 100$ flexiä, jonka olen jo kohta käyttänyt loppuun sillä voi maksaa myös muita ostoksia kampuksella joten edessä on joko ankeat ajat cafissa tai ladata lisää flexiä; kallistun jälkimmäiseen, sillä EUC:n kiinalainen ruoka on vienyt sydämeni täysin.

Hanging Rock. Pohjois-Carolina on siitä mielenkiintoinen osavaltio, että se sijaitsee rannikolla, mutta jatkuu jonkin verran sisämaahan, joten saman osavaltion sisältä löytyy paljon erilaisia ilmastoja ja maisemia. Jo kauan oli selvillä, että haluan käydä patikoimassa sisämaahan sijoittuvassa vuoristossa, ja pienen sumplimisen jälkeen löytyi sopiva viikonloppu. Hanging Rock State Park sijaitsee vain tunnin ajomatkan päässä Greenborosta mutta ei ihan niin pohjoisessa että oltaisiin nähty kunnon ruska, mutta voi pojat mikä reissu! Hienoja maisemia, puhumattakaan seuralaisista tai kaikista kommelluksista mitä meille matkalla sattui. Stay tuned, en malta odottaa että ehdin kirjoitella postauksen ja jakaa mahtavat kuvat!

Rooftop. Ei kuitenkaan Limelightin rooftop, vaikka lähellä sijaitsee. Muutamana pimeänä yönä olen löytänyt tieni erään parkkihallin ylimmälle kerrokselle, ja kaupungin valojen yläpuolella pizzaa syödessä on ollut aika onnellinen olo. Eikä vähiten  sen pizzan takia.


Ja tiivistettynä; hyvin pyyhkii. Nautin elämästäni ja ajasta täällä enemmän kuin mistään koskaan. Tavallaan mietin miksi hitossa en lähtenyt vaihtoon aikaisemmin, mutta toisaalta tuntuu että oli kohtalon johdatusta tulla tänne juuri nyt. Miksi muuten olisin tavannut niin huippuja ihmisiä? Miten muuten olisin oppinut niin paljon itsestäni? Kuinka muuten olisin saanut jo nyt niin paljon upeita kokemuksia ja muistoja? Ei tämä kaikki voi olla sattumaa; miten osuinkin tänne samaan aikaan niin hyvien tyyppien kanssa. Esimerkiksi Elena, joka on tavallaan minun ja Annan adoptoitu Pal eli vaihtarikummi koska meidän alkuperäiset Palit katosivat kuin tuhka tuuleen valmistuu joulukuussa, ja jos olisinkin halunnut tulla ensi keväänä vaihtoon, en olisi ikinä päässyt tapaamaan häntä. Puhumattakaan kaikista muista vaihtareista; ilman tätä vaihtoa en olisi ikinä tutustunutkaan näihin ihmisiin.

Ja joskus on vain lähdettävä kauas että näkee lähelle. Usein vaihdon sanotaan olevan kasvattava kokemus, ja sitä se onkin ollut monella tapaa. Okei, toisaalta tuntuu että kämppiselämä saa vähän taantumaan kun kaikesta ei tarvitse itse kantaa vastuuta, mutta kokonaisuudessaan olen oppinut paljon asioita itsestäni ja siitä mitä oikeasti haluan elämältä. Enkä tarkoita niinkään sitä että olisin löytänyt unelma-ammattini vaan sitä millaisen haluan elämäni olevan. Ja loppusissaan se on aika yksinkertaista; olla onnellinen. Kaikki ansaitsevat olla onnellisia, ja joskus se vaatii itsekkäitä päätöksiä. Joskus sattuu ennen kuin voi taas hymyillä. Haluan elää onnellista elämää ja olla itse vastuussa siitä, jotta taaksepäin katsoessa ei tarvitse katua mitään mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan voin olla ylpeä valinnoistani. Joskus on uskallettava hypätä, luottaa, antaa mennä. Jonkin aikaa on tuntunut siltä että elämästäni puuttuu jotain, ja täältä olen löytänyt sen. Kipinän, joka on antanut rohkeutta tehdä niitä vaikeita valintoja ja päätöksiä.  Kipinän, jonka en anna sammua tämän vaihdon tullessa päätökseensä. Kipinän, jonka toivon kantavan pitkälle. Tuo kipinä on tuonut mulle sen lämpimän tunteen, jonka ansiosta olen rehellisesti voinut sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan.

torstai 13. lokakuuta 2016

Washington DC

Kun kuulin että lähden vaihtoon Yhdysvaltoihin, alkoi mielessä tietenkin pyöriä valtavasti eri paikkoja missä haluan käydä kun nyt on kerran mahdollisuus. Washington DC ei ollut listan kärkipäässä, mutta valikoitui ensimmäiseksi kohteeksi vähän sattumalta. Kuultiin eräänä viikonloppuna että porukkaa on suuntaamassa sinne, ja koska ei haluttu viettää kolmatta peräkkäistä viikonloppua Greensborossa, päätettiin lähteä myös. 


Ihan helppoa se ei ollut, sillä ongelmia tuotti niin kyyti kuin majoituskin. Yritettiin ensin mennä tanskalaisten vaihtaripoikien kanssa samalla kyydillä, mutta sieltä suunnasta ei tärpännyt, joten alettiin katsoa junia ja busseja. Niiden kohdalla aikataulut eivät sitten natsanneet yhtään ja hintakin alkoi kohota melkoisesti, joten mietittiin jopa kohteen vaihtoa; paljon vaihtariporukkaa oli suuntaamassa Etelä-Carolinaan Myrtle Beachille. Myös sinne suuntaavat autot olivat kuitenkin täynnä, ja muutenkin kallistuttiin enemmän Washingtonin suuntaan, koska Labor Dayn takia myös maanantai olisi vapaa ja pystyttäisiin viettämään pitkä viikonloppu kaupungissa. Lisäksi itärannikollahan oli juuri silloin hurrikaani, joten rannalle meneminen olisi ollut vähän arpomista säiden suhteen. Harkittiin auton vuokraamista ja yritettiin saada siihen porukkaa mukaan, mutta alle 25-vuotiaille auton vuokraamiseen tulee lisähintaa ja totta puhuen, en olisi kyllä kovin mielelläni ajanutkaan :D Kuin ihmeen kaupalla asiat kuitenkin järjestyivät, sillä saatiin kuulla että erään saksalaisen vaihtaripojan autossa on vielä tilaa parille ihmiselle, ja saatiin kuin saatiinkin kyyti! Ei tunnettu meidän roadtrip-kavereita etukäteen, ja muutama kaveri ilmaisikin huolensa. Saksalainen Sven ja japanilainen Ken osoittautuivat kuitenkin tosi hyviksi tyypeiksi, ja kyydin lisäksi tutustuttiin siis mukaviin ihmisiin!


Myös majoituksen suhteen arvottiin pitkään mikä olisi paras vaihtoehto; ei nimittäin haluttu kulkea öisin keskustassa vieraassa kaupungissa kahdestaan, muttei myöskään asua liian kaukana downtownista tai maksaa hurjia summia. Ja jälleen meillä kävi hyvä tuuri, sillä löydettiin semiedullinen ja laadukas hotelli aivan keskustasta! Beacon Hotel oli ihana, niin monella tapaa. Sijainti oli hyvä, hotellista löytyi eri palveluita ja henkilökunta oli niin ystävällistä. Varattiin yksi kahden hengen huone yhdellä sängyllä, mutta kirjautuessamme sisään saatiin samaan hintaan huone kahdella sängyllä. Not bad! Huone oli myös todella tilava ja queensize-sängyissä sai hyvät unet.


Matkaan lähdettiin perjantaina puolen päivän jälkeen, kun Ken pääsi luennolta. Meidän biili oli ihana ja uudehko punainen Chevrolet, ja kuskimme Sven vei meidät turvallisesti perille. Ensimmäistä kertaa päästiin Greensboron ja koko Pohjois-Carolinan ulkopuolelle, kun pysähdyttiin hakemaan evästä huoltoasemalta Virginiassa. Reilun viiden tunnin matka meni joutuisasti maisemia katsellessa, ja Sven vei meidät vielä suoraan hotellille, joten ei tarvinnut kävellä painavien reppujen kanssa. Hotellilla alettiin laittautua iltaa varten, sillä suunnitelmissa oli treffata muita kaupungissa olevia vaihtareita. Ja odotella saatiinkin, meinasi tytöillä vähän kärty nousta täydessä tällingissä hotellihuoneessa istuessa! Lopulta saatiin kuitenkin porukka kasaan ja lähdettiin suunnistamaan kohti Washingtonin yöelämää. Haluttiin tsekata meidän hotellin Skybar, mutta siellä oli harmillisesti yksityistilaisuus. Lähdettiin sitten vain jonnekin suuntaan etsimään kivaa paikkaa, ja päädyttiin meidän hotellin viereille kadulle, joka oli sattumalta täynnä homobaareja. Ne näyttivät kivoilta kaikkine valoineen ja iloisine ihmisineen, mutta osa halusi kuitenkin jatkaa matkaa ja etsimistä. Pienen googlettelun jälkeen lähdettiin kävelemään Adam's Morgan -kadulle, joka oli täynnä baareja, ja löytyihän sieltä meillekin sopiva paikka. Kovin myöhään ei kuitenkaan jaksettu olla kun nälkä ja väsy alkoi painamaan, ja lopulta jouduttiin Annan kanssa kuitenkin kävelemään kahdestaan pimeässä yössä hotellille. Washington ei kuitenkaan tuntunut turvattomalta, vaan kivan näköiset talot ja hilpeät ihmiset tekivät kotimatkasta varsin mukavan; huolimatta siitä, että itse olin ainakin ihan kujalla suuntavaistoni kanssa!


Seuraava päivä oltiin varattu rehelliselle turisteilulle. Meidän hotellivaraukseen ei kuulunut aamupalaa, joten lähdettiin etsimään kivaa kahvilaa. Aamupalapaikaksi valikoitu Pret A Manger, jossa syötiin paikan päällä valmistetut leivät ja patongit. Mitään sen kummempaa suunnitelmaa lauantaille meillä ei ollut, joten suunnattiin National Mall -alueelle, joka on täynnä nähtävyyksiä, monumentteja, muistomerkkejä ja museoita. Aloitettiin itse asiassa White Housesta, joka sijaitsee alueen keskellä; meiltä jäi siis kokonaan Capitol-puoli näkemättä. Se ei oikeastaan haitannut, sillä nytkin koluttiin puolet Mallista, ja sen jälkeen käveltiin Arlington Cemeterylle, joka oli kyllä todella vaikuttava paikka. Sinne on haudattu valtavasti Yhdysvaltojen armeijan väkeä; sodissa kuolleita, veteraaneja, ja muita korkea-arvoisia ihmisiä, kuten esimerkiksi presidentti John F Kennedy. Hautausmaa on valtava ja hautakiviä loputtomasti, eikä jaksettu koluta läpi läheskään koko paikkaa.


Nähtävyyksien jälkeen turisteilu jatkui pienimuotoisella shoppailulla, minkä jälkeen mentiin syömään hotellin ravintolaan. Mahat täynnä koomattiin huoneessa jonkin aikaa ennen kuin alettiin laittautua iltaa varten, ja lauantai-ilta olikin huomattavasti onnistuneempi; saatiin pojat meidän kanssa valmistautumaan ja pidettiin yhdessä hauskat hotellihuone-etkot. Illan paikaksi valikoitui Ultra Bar -niminen yökerho, joka oli kyllä hyvä paikka viisi kerrosta!! mutta älyttömän kallis. Sisäänpääsymaksu oli 20 dollaria ja kaksi pientä drinkkiä maksoi melkein 22 dollaria, kun samat juomat saa Greensborossa kolmanneksen halvemmalla... Itselleni loppuilta ei ollut kaikkein onnistunein, mutta hyvät tyypit saa kyllä piristymään, ja nukkumaan mennessä aamukuudelta oli jo ihan hyvä mieli. Miten ihaniin ihmisiin sitä onkaan saanut kunnian tutustua!


Sunnuntaina oli harmillisesti vähän liiankin sunnuntafiilis, sillä unta riitti puoleen päivään asti. Ryhdistäydyttiin kuitenkin ja lähdettiin Annan kanssa lounaalle, mutta ruoka laittoi nukuttamaan uudestaan ja päätettiin ottaa pienet puolen tunnin päikkärit ja lähteä sen jälkeen aikaisemmin bongaamaamme National Geographic -museoon. Puoli tuntia muuttui kolmeksi tunniksi, ja lopulta herättiin hölmistyneinä museon jo mentyä kiinni... Kulutettiin ilta sitten käymällä hotellin Skybarissa ja kiertelemässä kaupungilla päämäärättömästi, ja löydettiin muun muassa etsimämme postikortit ja skientologiakirkko. 


Maanantai päätettiin käyttää tehokkaasti, ja lähdettiin heti aamupäivästä Uberilla hieman Washingtonin ulkopuolella sijatsevaan outlet-kylään. Ja tehokas päivä olikin, sillä shoppailtiin melko reippaasti! Aikaa kului huomaamatta viisi tuntia, ja meinattiin myöhästyä roadtrip-kavereiden kanssa sovitusta lähtöajasta. Meidän Uber-kuski oli kuitenkin nopea, ja päästiin lähtemään kotimatkalle ajoissa. Tosin kiire meinasi siltikin tulla, sillä vuokra-auto piti palauttaa lentokentälle kymmeneen mennessä. Sven ajelikin melko reippaasti, kuitenkin sakot välttäen, ja illalla liikennettä ei muutenkaan ollut niin paljon kuin menomatkalla.Usein totean että reissussa on mukavaa mutta kotiin aina ihana tulla, mutta nyt olisin voinut jäädä Washingtoniin vaikka loppuviikoksi! Paluu Greensboroon ja arkeen ei kiinnostanut pätkääkään, ja nytkin suunnitellaan jo seuraavia reissuja.


Washington DC oli juuri hyvä valinta; etäisyys oli sopiva, ajankohta hyvä ja säät suosivat, sillä hurrikaanista ei näkynyt jälkeäkään eikä kaupungissa ollut liian kuumakaan. Kaupunki oli monipuolinen erilaisine kaupunginosineen ja historiallisine rakennuksineen, ja tykästyin kaupungin tunnelmaan, viihtyvyyteen ja siisteyteen. Nähtävää ja tekemistä riitti, mutta seuraavallekin kerralle jäi paljon kohteita. Seuraava kerta koittikin sitten nopeammin kuin odotin, sillä sattuneesta syystä lähdin samaan kaupunkiin jo pian uudestaan. Siitä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa, mutta jo nyt voin paljastaa, että veti kyllä hyvin vertoja tälle reissulle! RIma on melko korkealla tulevien reissujen suhteen ;)