New year, new me

Heippa taas pitkästä aikaa - tällä kertaa Suomen kamaralta. Vaihtosyksy Greensborossa on tullut päätökseensä, ja taakse jäi kyllä mahtavat, elämää mullistaneet pari kuukautta. Aivan liian lyhyt aikahan se oli, ja siksi lähdenkin takaisin rapakon taakse jo ensi tiistaina. Mutta ehkä palataan ensin vähän ajassa taaksepäin ja kerron tännekin mitä mulle ihan oikeasti kuuluu. Don't get me wrong: kaikki mitä olen blogiini kirjoittanut pitää paikkaansa, nautin ajasta ja elämästä jenkeissä. Mutta pinnan alla on vähän muutakin, ja väärinkäsityksien välttämiseksi halusin kirjoittaa niistä tännekin.

Vaihtoon lähtiessä en olisi ikinä uskonut kuinka paljon se muuttaisi elämääni ja minua itseäni. Mulla oli vankka ajatus siitä, miten palaan kotiin viisaampana ja taskussa monta rikastuttavaa kokemusta. Ensimmäistä kertaa tekisin jotain itselleni, vain itseni takia; kaksosena sitä kun on aina saanut seuraa siskosta, joka on kokenut samat tilanteet kanssani. Eikä siinä mitään vikaa tai haittaa ole, päinvastoin olen kiitollinen siitä, että aina on ollut kaveri. Mutta vaihtoon hakiessani yksi motiiveistani oli saada olla hetki ihan yksin. Katsoa miten pärjään uudessa ympäristössä, uusien ihmisten kanssa, uusien haasteiden edessä; toki muutkin täällä ovat samassa tilanteessa, mutta loppujen lopuksi it's every man for himself. 

Ja pitäähän sitä vähän nähdä maailmaa. Halusin lähteä vielä kun on mahdollisuus, vaikka opinnot ovat loppusuoralla ja valmistuminen siintää jo edessä. Mutta kun on opiskellut ala-asteelta asti, kaipasin vähän hengähdystaukoa. Sinänsä ihan huvittavaa, että yliopistovaihtoon tuskin kukaan lähtee oikeasti opiskelemaan... Vaikka onhan se ollut myös mielenkiintoista kokea myös toisenlainen opiskelukulttuuri, jota voi verrata omaansa. 

Joka tapauksessa, mulla oli tietty visio tai tavoite millainen ajattelin kuluneen syksyn olevan. Jo ensimmäisellä viikolla sain huomata, miten väärässä olinkaan. Kaikki ennakko-odotukset murentuivat, sekä hyvässä että pahassa. Toisaalta kaikki uusi vyöryi päälle lähes tukahduttavasti, mutta toisaalta se helpotti nopeasti. Oli ihana olla uudessa ympäristössä, jossa näki itsensä uudessa valossa. Aloin ymmärtää, mitä oikeasti haluan, mitä tarvitsen, ja mitä täytyy tehdä sen eteen. Se ei ollut helppoa, ja keräsin rohkeutta jonkin aikaa. Erosin.  Päätös ei ollut helppo, mutta tietyllä tapaa helpottava. Vaikka on aina surullista että pitkä suhde päättyy, tiedän sen olleen ainakin itselleni oikea ratkaisu. Aina kun yksi ovi sulkeutuu, jossain avautuu toinen, joka tarjoaa uuden alun. Ja minulla se oli ihan nenäni edessä.

Tiesin, että arvostelua tulee joka suunnasta ja olin itselleni ankarampi kuin kukaan muu. Mutta niin kuin olen monelle sanonut, kaikki ansaitsevat olla onnellisia. Ei kenenkään tarvitse jäädä surkuttelemaan omaa oloaan, kun voi tehdä jotakin oman onnensa eteen. Itse otin asiat omiin käsiini ja vaikka se vielä useinkin tekee kipeää miettiä päätöstä jonka jouduin tekemään, en ole sitä katunut. Sain mahdollisuuden kokea jotain upeaa, herättävää, voimaannuttavaa, ja olen ollut ihan mielettömän onnellinen. Ja olen edelleen. Olen saanut elämääni ja vierelleni mahtavan ihmisen, jonka avulla olen oppinut niin pajon. Elämästä, parisuhteesta, itsestäni, muista ihmisistä. 

Hänen kanssaan vietin joulun Espanjassa, ensimmäisen jouluni poissa kotoa. Hänen vuokseen olin valmis muuttamaan kaikki suunnitelmani, enkä edelleenkään vaihtaisi hetkeäkään pois, vaan toivon että niitä tulee paljon lisää. Hänen vuokseen tein kaikkeni jotta saisimme lisää aikaa yhdessä, joten vastoinkäymisistä huolimatta hankin itselleni kevääksi harjoittelupaikan Greensborosta. Kaiken sen turhautumisen, ajan, rahan, sähköpostiviestittelyn ja turhien haastatteluiden jälkeen yksi puhelinsoitto muutti kaiken. Ensi kevääksi suuntaan siis takaisin Greensboroon ja suoritan harjoittelun paikallisessa hotellissa hotel management -yrityksen kautta. Lento takaisin Yhdysvaltoihin on ensi tiistaina, enkä malta odottaa, että pääsen pois Suomen pakkasista! Olen onneksi ehtinyt olla sekä Kalajoella että Oulussa ja nähnyt tärkeitä ihmisiä, ja vielä on jäljellä pari päivää. Liian nopeaa aika silti menee, ja vaikka olen innoissani menossa takaisin, ei näistä Suomi-ihmisistä haluaisi päästää irti.

Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut millaisessa tilanteessa tulen olemaan nyt, enpä olisi kyllä uskonut. Eniten sen takia, etten olisi uskonut tekeväni niin paljon toisen ihmisen puolesta. Ja vieläpä ihmisen, josta en ollut kuullutkaan viime vuonna tähän aikaan. En ole ikinä uskonut kohtaloon, mutta pikkuhiljaa on alkanut tuntua että täytyy tässä olla jokin suurempi voima pelissä. Miten muuten kaksi ihmistä eri maista kohtaisi toisella puolen maailmaa? En sanoisi että olen mitenkään rohkea, tai tyhmäkään. Haluan vain antaa mennä, ja eihän sitä tiedä miten pahasti saan turpaani. Antaa ihmisten puhua, juoruta, arvostella, paheksua. Tiedän itse miten asiat ovat.

Elokuussa Pohjois-Carolinaan lähti eri Meeri kuin kuka tuli takaisin. Vaihto kyllä kasvattaa ja muuttaa ihmistä, toki jokaista ei lailla. Osa vaihtareista kaipasi kotiin koko ajan ja ehkä tajusivat, etteivät halua olla näin kauan erossa rakkaistaan. Omalla kohdallani havaitsin, että pärjään aika hyvin yksinkin, mutta voin aina pyytää apua mahtavilta ystäviltäni. Opin myös, että nyt on aika nähdä maailmaa, tehdä virheitä, mennä tunteen mukana, vielä kun ollaan nuoria. Vaikka marraskuussa tulikin täyteen jo 23 vuotta...

Tulossa vielä vastaukset kysymyspostaukseen sekä ehdottomasti kuvia reissuilta. Ja mielellään kirjoitan myös koostepostauksen loppusyksystäni. Kuullaan taas, ja jättäkää ihmeessä kommenttia! 💓